SM-kisat

Tokon SM-kisat oli tapahtuma, jota olin odottanut kuin kuuta nousevaa jo useiden kuukausien ajan. Oikeus kisata Tampereella oli unelmani, jonka eteen teimme Kulon kanssa kovasti töitä Valioitumisen kanssa meinasi tulla kiire, kun Kulon juoksut peruuttivat yhden kisapaikan ja veivät toisen paikan ohi suun ja oma reissu sattui kolmannen kanssa päällekkäin. Vauvan kanssa ei ollut helppo lähteä kovin kauas, joten onneksi onnistuin saamaan kolme koepaikkaa tästä läheltä; Ylöjärveltä, tutusta Tamskin hallista Sääksjärveltä ja Lempäälän kv-karsinnoista. Ylöjärven koe osoitti treenaamisen tarpeen ja Kulon jumissa olevan selän hoitotarpeen ja tuloksena oli muutamaa pistettä ykköstuloksesta jäänyt kakkostulos, joten täytyi keksiä vielä jotain. Treenikaverien innoittamana ja anopin mahdollistamana pakkasin vauvan, (anopin :D) ja koiran autoon ja ajelimme Seinäjoen kv-karsintoihin. Ylöjärven kokeen jälkeen saimme jäljellä olevista kokeista ykköstuloksen ja molemmissa karsinnoissa sijoituimme 15 parhaan joukkoon, Kulon (varjo)valioituessa Lempäälän karsinnoissa. Näin oli osallistumisoikeus SM-kisoihin tienattu ja tunnelma oli katossa!

Valioitumisen jälkeen aloin treenata Kulon tekemiseen vauhtia ja asennetta. Se vastasikin erilaisiin kilvoitteluihin hyvin ja osoitti, ettei se oli niin kiltti tyttö kuin mitä oli aiemmin esittänyt, siitä löytyi voiton tahtoa ja asennetta! Vauhtia alkoi tulla lisää, mutta sitten Kulo alkoi huhtikuussa ontua toista takajalkaansa. Joka lenkillä se meni osan matkasta kolmijalkaisena ja minä tulin kotiin itkua pidätellen. Ortopedin tutkimuksissa, joihin menin kauhusta kankeana, Kulolla todettiin ontuman syyksi lihasperäinen vamma. Röntgenkuvissa, joita otettiin päästä hännäntyveen, koira paljastui luustoltaan priimaksi. Fyssari antoi kuntoutusohjeet ja alkoi niiden mukainen kuntoutus.

Kuntoutuksen puoliväliin sattui vielä haljenneen hampaan poisto.

Kulo oli toukokuun puolivälissä tosi hyvä aktiivisen kolmen viikon kuntoutuksen jälkeen. Christan koulutuksessa uskaltauduin kokeilemaan merkille ja ruutuun lähetystä ja ai vitsit kun koira tauosta huolimatta teki hyvällä asenteella! Eikä jalka kipeytynyt! Ajattelin että nyt se on kunnossa, ja muutaman päivän päästä menimme Hanna-Marin kanssa treenaamaan, tein Kulon kanssa mm. luoksetuloa, merkkiä, ruutua ja kierron kautta erilaisia juttuja. Kadotin treenihurmoksessani ajantajun ja kohtuuden. Sillä seurauksella, että Kulo alkoi illalla taas ontua. Taas maailma romahti. Taas treenisuunnitelmat ja toiveet menivät uusiksi. Oli pakko pitää taukoa kaikista vauhtiliikkeistä ja lenkillä nillitin koiralle kaikista juoksupyrähdyksistä niin, että meidän suhde alkoi huonontua, ei ollut enää sitä palvovaa katsetta vaan minusta oli tullut ikävä ihminen. Tunne jota vihaan.

Treeneissä yritin treenata kohtuudella tai en ollenkaan, tehtiin kaukoja, tunnaria, seuruuta ja zetaa. Lelulla leikittäminen hirvitti, koko ajan oli käsijarru päällä itsellä. Toisaalta oli kuitenkin niin kiva treenata rakkaan harrastuskaverini kanssa ja kehätreeneissä Kulo toimi hienosti, ei ottanut muista häiriötä vaikka meillä pyöri neljä kehää vieri vieressä samaan aikaan. Juoksi jopa ruutuun, vaikka viereisestä kehästä oli sinne Kulolle vieras koira karannut. 

Perjantaina leivoin raparperipiirakkaa kisoihin joukkueemme kisaevääksi. Lenkitin koirat. Olin saanut hierojalta laserlaitteen lainaan, ja olin sillä joka ilta käsitellyt Kulon edelleen kipeää jalkaa. Saisin sen kuntoon pian kun laserista  tuntui olevan iso apu. Olin menossa illalla kisapaikalle talkoilemaan ja olin sopinut yhteiskyydeistä, auton lainasta ja vauvan hoidosta. Olin intoa täynnä enkä olisi malttanut odottaa, että tulisi jo lauantai.

Soi puhelin. Tätini soitti.

Isäni oli kuollut. Ihan yllättäen, kukaan ei ollut osannut odottaa. Maailma musteni, jalat menivät alta. Ajelimme maalle lapsuudenkotiini.

Vielä olin niin pihalla, että illalla päätin käydä ilmoittamassa Kulon ja kisata sen kanssa. Kävimme kotimatkalla Teivon kautta, ja siellä kisapaikalla nurmikolla pikaisesti Kuloa leikitettyäni ja sain sen innokkaasta olemuksesta paljon lohtua. Tuntui hyvältä ja hetkeksi kaikki ikävä unohtui.

Lauantaina ajoin Kulon kanssa kisapaikalle. Olin aivan turta ja purskahtelin vähän väliä itkuun. Sääli kun kehässä ei saanut käyttää aurinkolaseja. Sen sijaan, että olisin saanut kisoista muuta mietittävää, opinkin että jännitys kohdallani lisää surun voimakkuutta. Onneksi paikalla oli ystäviä, jotka auttoivat. Hanna-Mari luotsasi meitä kehästä toiseen, sanoi minne laittaa koiran varjoon, koska alkaa viritellä sitä. Olin aika pihalla. Niin oli kyllä Kulokin. Ei me oltu yhtään samassa kuplassa. Kulo kehään mennessä katseli kaikkialle muualle kuin minuun, ja ruutuliike nollattiinkin kun Kulo yritti juosta suoraan ruutuun, jättää merkin väliin. Kaukoissa se jumitti vaihdoissa mutta sain sen lisäkäskyillä tekemään asennot. Mieheni tuli kolmanneksi viimeisen kehän kohdalla luokseni ja jotenkin hänen avullaan sain kasattua itseäni ja meidän yhteistyö Kulon kanssa parani loppua kohden. 

Saimme 2-tuloksen, en muista pisteitä sen tarkemmin muuta kuin että tosi huonot yhteispisteet. Tavallaan olin tosi iloinen siitä, että olimme tehneet kaikki liikkeet kohtuullisen oikein eikä Kulo esim. sännännyt kehästä ulos, ja että pystyimme tässä tilanteessa toimimaan näinkin hyvin. Mutta sen verran tavoitteellinen huomaan kuitenkin olevani, että päällimmäiseksi tunteeksi jäi pettymys tulokseen ja jotenkin muutenkin huono maku koko kisasta meidän kohdallamme.

Treenikavereilla meni hyvin, ja oli ihanaa seurata kolmen heistä tuloksia seuraavan päivän finaalissa! :)

Nyt Kulo on ollut aika totaalisella tokotauolla. Oma mieli on vielä edelleen niin surkea, että en halua sotkea sitä treenaamiseen, treeneissä pitäisi olla kivaa! Ja Kulo on edelleen ontunut aina ajoittain takajalkaansa, joten sillekin tekee hyvää ottaa nyt ihan rauhallisesti. Mä olen käynyt mielessäni suuria pohdintoja siitä, että mikä tässä elämässä on keskeistä ja tärkeää. Ehkä kun aika tästä vielä kuluu, mielipiteeni ja päätökseni muotoutuvat.

Sillä välin kaikille mukavaa kesää, halatkaa rakkaitanne! Koskaan ei voi tietää koska on viimeinen kerta kun näkee.

Kiitos erityisesti Hanna-Mari, Nappis, Tanja, Maiju ja moni, moni muu! <3