Olen tehnyt Kulon kanssa muutama viikko sitten pari namijälkeä ja no, kyllähän se osaa syödä maassa olevia nameja ja samalla tulla edenneeksi jäljellä.
Olen lenkillä piilottanut omalta tuoksuvaa keppiä tai käpyä ja Kulo on hyvin innokkaasti etsinyt, tosin meininki muistuttaa enemmän esineruudun toimintaa kuin mitään jäljestykseen viittaavaa. Siinäkin sellaista että ensin juostaan enimmät kierrokset ja kun vahingossa osutaan etsittävän kohdalle, avataan nenä - jos avataan. Jos ei, niin juostaan vähän lisää. (Tällä tyylillä löytyi kyllä esim avainnippu)
Tänään tehtiin eka vähän enemmän jäljestystä muistuttava treeni. Tein lyhyen jäljen ja päästin Kulon vapaana etenemään. Ei löytänyt keppiä. Tein helpomman jäljen, taas tulokseton suoritus. Tein kolmannen jäljen ja nyt Kulo hihnaan. Selvästi kepin kohdalla etsi tarkemmin, mutta ei tajunnut että keppi oli se juttu. Osoitin sormella keppiä, jonka jälkeen Kulolla lamppu syttyi päässä, nosti sen mulle innoissaan ja leikittiin palkaksi. Seuraavalla jäljen pätkällä tiesin tasan, missä jälki kulki, ja olin jatkuvasti ohjaamassa ja kontrolloimassa Kuloa.
Kun miettii Kulon koulutushistoriaa, niin sillähän on vahvistettu katsekontaktia ja sitä että asioita saa tehdä vasta minun luvalla. Yhteistyöhaluisena, vahvasti laumalla työskentelevänä ja nöyränä koirana sille sopi vallan mainiosti, että minä kerron mihin meidän kuuluu mennä. Se kääntyi tuijottamaan mua silmiin häntä heiluen. Odotin että tarjoaa itse jäljestyksen jatkamista, ja tämän tapahduttua kehuin rauhallisesti mutta kannustavasti, sillä seurauksella että koira taas aikansa toljotti mua.
Tuumasin että tässä on semmoinen tilanne, että minun hajuaistini on olematon ja suuntavaistoni ihan kertakaikkisen surkea. Että Kulon on vain opittava, että jäljellä vastuu on sillä, minä vain avuttomana seuraan perässä ja luotan siihen. Että sen on tehtävä päätökset itsenäisesti, minusta ei ole apua.
Seuraava treeni olikin sitten tässä mielessä, tosin epätarkoituksellisesti, oikein osuva. Tein taas pienen jäljen ja painoin maastonmuodot mieleeni. Sitten Kulo jäljestämään. Osoitin sille jäljen aloituskohdan ja Kulo lähti liikkeelle. Mutta kylläpä se jäljesti oudon oloisesti, aikaisemmilla parilla jäljellä pilkahdellut päättäväisyys oli kateissa ja koira haahuilevan oloinen. Sitten Kulo alkoi kiskoa vasemmalle oikein päättäväisellä nelivedolla. Minun mielestäni jälki meni ihan eri suuntaan joten vedin hihnasta vastaan, mutta Kulo painoi vain entistä lujemmin ja lopulta annoin sille periksi, sen päättäväisyys vakuutti. Kulo oli haistanut jäljen ja ekan kepin muutaman metrin päästä. Minä olin laittanut sen jäljelle väärän pihlajantaimen vierestä. :-D (Vitsi mä oon taitava)
Näin löysimme jäljen ja lähdimme etenemään sillä. Kulo hukkasi jäljen ja teki sen, mikä on sille (vielä!) luontaista: kääntyi katsomaan mua häntä heiluen, ihan kuin kysyen: "Entä sitten? Mihin sitten?" Mun mielestä metsän kivet ja puut näyttivät tässä kohtaa kaikki samoilta ja olin jo ihan hukannut ajatuksen jäljen jatkosta. En voinut kuin levittää käteni ja todeta sydämestäni, että mulla ei ole hajuakaan. Ihan kuin Kulo olisi ymmärtänyt tämän, koska vielä pari kertaa multa kysyttyään se otti vetovastuun hommasta jäljestäen häntä heiluen, itsenäisesti ja itsevarmasti. Ja löydettiin se kolmaskin keppi jonka olin maahan laittanut!
Kulon hännästä näkee hyvin koska se on jäljellä, koska hukannut jäljen. Häntä heiluu korkealla, tai ei heilu. Kun jälkikouluttaja on näinkin pro, niin voipi olla että meistä ei koskaan kuulla jälkikokeissa :-D Mutta kyllä niin nautin tästä melkoisen vapaatyylisestä jälkitreenailustamme, matkamme on ainakin hauska! :-D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti