Niin sitä tulee kohta ensimmäinen vuosi täyteen peura-agilitya :D Vuosi on ollut aikamoista opiskelua, jossa rehellisyyden nimissä sanottakoon että koira on kehittynyt huomattavasti emäntäänsä nopeammin. Olen saanut Taon kanssa miettiä sellaisia asioita, jotka olivat lyhyen Bensonin kanssa koetun lyhyen agilityuran aikana jääneet kokonaan tai lähes tyystin tuntemattomaksi, kuten hyppylinjat, esteeltä alastulokohdat, laukka-askeleen mitta, kokoaminen ja rytmitykset, rintamasuunta, katsekontakti, ylösnousukontakti ja ylipäätään irtoavan ja etenevän maxikoiran kaikki mahdolliset kuviteltavissa olevat haasteet tuoreelle agilityohjaajalle.
Kuten sanoin, Tao on kehittynyt paljon ProCaniksen Marian ja Markon valvovien silmien ja hyvän ohjauksen alla. Se on helppo ohjattava nöyryytensä, irtoavuutensa ja ohjattavuutensa ansiosta sekä siksi, että se on koira joka hyvin nopeasti hoksaa mikä on jonkun homman juju, pystyen tämän jälkeen suoriutumaan siitä itsenäisesti. Niinpä esimerkiksi kontaktiesteiden alastulot tai pujottelu ovat asioita, joissa minun ei tarvitse hirveästi varmistella vaan koira suorittaa ne itsenäisesti ja voin edetä radalla hyvään kohtaan. Melkeinpä alastulokontaktit ovatkin paremmat, jos en ole liian lähellä kun Tao suorittaa niitä.
Minä olen monta kertaa tuntenut itseni tyhmäksi ja hitaaksi. Se on varmaan tunne, joka pitää kahleissaan vielä monen monta harrastuksentäyteistä kuukautta, ehkä jopa vuotta. Olin viikko sitten jo vähän lohduton; ehkä yksinkertaisesti olen vaan liian hidas agilityyn? Enkö jo opi etenemään nopeammin? Sunnuntaina osallistuin Alatalon Vapun psyykkisen valmentautumisen luennolle Turussa (kiitos nuorten koirien tokorinki!), ja kuulin Vapun sanat jotka helpottivat kummasti.
Asiat alkavat sujua nopeammin, kun niiden takana on toistojen kautta syntynyt automaatio. Jos esim. agilityssa pitää keskittyä miettimään, mitä jalkaa liikuttaa ja miten liikkuu, on selvää että nopeus kärsii ja kokonaissuoritukset ovat nykiviä. Kun ohjausliikkeet tulevat selkäytimestä, ne tulevat sujuvina liikesarjoina, ilman että henkilö edes niitä sen tietoisemmin suunnittelee. Jos yhteen asiaan täytyy kovasti keskittyä, eivät ihmisen aivot pysty käsittelemään muuta informaatiota ainakaan kovin tehokkaasti. Olen saman asian huomannut töissä, opiskelijoita ohjatessani. Hoidin erään opiskelijan kanssa hengityskoneessa olevaa trakeostomoitua potilasta kolmena perättäisenä päivänä. Annoin opiskelijan harjoitella limaimujen tekemistä trakeostomiasta, myöhemmin keskustelimme oppimiskokemuksesta. Ensimmäisenä päivänä opiskelija ei nähnyt mitään muuta, kuin trakeostomiakanyylin reiän, johon imukatetri piti työntää. Toisena päivänä hän pystyi jo sivusilmällä havainnoimaan, miten potilaan happisaturaatiot käyttäytyivät imemisen aikana ja teki imun tekninesti taitavasti. Kolmantena päivänä hän pystyi tekemään imun suunnitellusti, aseptisesti, saturaatiotasoa JA potilaan kasvonilmeitä tarkkaillen sekä imueritteen laatua ja määrää seuraten. Yhtä lailla minulla on kaikki mahdollisuudet oppia havainnoimaan ja suhteuttamaan oma liikkeeni agilityssa kulloisenkin tilanteen vaatimalla tavalla. Minun pitää vain olla itselleni armollinen ja nauttia matkasta. Ohjaukseni ei tällä hetkellä ole mitenkään näyttävän näköistä, mutta minun on mahdollista kehittyä hyväksi vielä joku kaunis päivä! :-)
Tavoitteen saavuttamista tukee vielä se, että saan niin huippuhyvää oppia Marialta ja Markolta. Heidän ansiostaan perjantai-ilta on viikon kohokohta syystä, joka poikkeaa varmaan hieman valtaväestön tottumuksista. ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti