Meillä oli viikko sitten perjantaina aksatreeneissä kaikenlaista kivaa radalla, tehtiin mm. kolme saksalaista peräperää ja välistävetoja. Yritin ohjata niin kädettömästi kuin pystyin, liikkeellä, rintamasuunnalla ja katseella, ja tuntuikin aika helpolta Taon kanssa tämä yhteistyö. Etenkin kun se on oppinut paikkailemaan mun virheitä. Agility on alkanut tuntumaan niin kivalta ja hetkittäin jopa helpoltakin!
Sunnuntaina meillä oli ProCaniksen toiset aksatreenit, joissa oli kaksi kisanomaista rataa. Alkuun muutaman minuutin rataantutustumiset. Kisanomaisuus tarttui niin emäntään kuin koiraankin, ja kaahotettiin rimat lennellen ja kontakteilta karkaillen. Marko vaati, ettei tuollaisia kontakteilta karkaamisia voi sallia ja riman tiputuksistakin voi huomauttaa ainakin pysähtymällä ja nostamalla riman (samaa voisi tehdä ihan oikeissa kisoissakin).
Meno tuntui ihan kivalta taas. Sain meidän menon videolle, ja jestas sentään kuinka typerältä mun ohjaus näyttää! Siellä kädet huiski iloisesti ja mä löntystelin eteenpäin ja näytin jatkuvasti olevan vähän kuutamolla, että mitä seuraavaksi, eteneminen oli jotenkin nykivää. Eli se miltä tekeminen tuntui, ei vastannut sitä miltä se näytti. :-D Ja niin lykkääntyi realismin palatessa ekan kisailmon jättö. Emmä ton näköistä ohjausta kehtaa mennä yleisön eteen tekemään! Mun täytyy oppia etenemään sulavammin, suunnitelmallisemmin ja eleettömämmin - siinäpä tavoitetta ensi keväälle (ja varmaan vielä piiiitkäksi aikaa eteenpäin...). :) Positiivista on se, että Tao alkaa olla kisavalmis. Käytiin keskiviikkona Tallilla treenailemassa, ja parin alun epäonnistumisen jälkeen pystyin lähettämään sitä kepeille kaukaa, reilusta umpikulmasta, ja se haki oikean aloituksen, ja pystyin ottamaan reilusti sivuetäisyyttä tai vedättämään ja se vain pujotteli kiltisti. Toki pujotteluun kuten kaikkeen muuhunkin tekemiseen tarvitaan vielä lisää suoritusvarmuutta. Kontaktiesteet se suoritti itsenäisesti, mun ei tarvitse saattaa vaan voin esim. a-esteen kohdalla jäädä esteen taakse. Keinullekin se karkasi, vaikka ihan pienesti taitaa vielä hirvittää, mutta silti pitää päästä tekemään uudestaan ja uudestaan. On se niin söötti! :)
Kulo on jatkanut kotiutumistaan, ja eilen tokotreeneissä tajusin, että se alkaa ihan oikeasti olla mun koira! Se on ollut tasan kuukauden meillä, ja nyt se tuntuu leimautuneen muhun. Viikonloppuna Henkan kanssa asiaa jo mietittiin, kun olin sunnuntaina monta tuntia tamskin agi-kisoissa talkoilemassa, niin Kulo oli levoton ja rauhoittui vasta kun tulin kotiin. Kulon kanssa on paljon treenattavaa (irtoaminen, katsekontaktin pysyminen, sivulletulo pyörähtämällä, ei pomppaamalla, sosiaalisesta palkasta palkkautuminen (nyt odottaa lelupalkkaa), muutamia mainitakseni). Mutta se asenne ja iloisuus, jolla Kulo tekee! Se saa mut jatkuvasti niin iloiselle tuulelle! Otettiin eilisestä tokoilusta videota, ja voi jestas kuinka iloisesti häntäänsä heiluttaen Kulo astelee mun vierellä ja tekee kaiken niin iloisesti ja säpäkästi. Tulin tosi hyvälle mielelle tuosta videosta, ihan vaan tuon loistavan asenteen vuoksi! Velipoika Tao tarjosi lenkillä jatkuvasti seuraamista ja tokoiltiin lenkin yhteydessä muutenkin. Sekin mielellään tokoilee, mutta tuntuu olevan perusluonteeltaan sen verran rauhallisempi, ettei sen tekeminen ole yhtä näyttävää kuin Kulon. Tao miettii niin paljon, ettei se taida ehtiä tehdä niin nopeasti.
Bensonin kanssa ollaan hömpötelty jotain pientä mielenvirkistykseksi, ja ettei se täysin unohtaisi osaamiaan asioita. Voiko suloisempaa pientä villakasaa olla? Benson menetti oikeuden tulla sänkyyn nukkumaan, koska homma meni siltä, yllätys yllätys, vähän yli. Se on alkanut neljän aikaan yöllä vinkua oven takana, että eikö jo pääsisi. Koska me ihmiset siihen aikaan yöstä mieluummin nukumme kuin koulutamme koiraa ettei vinkumalla saavuteta yhtään mitään, päätimme että parempi ettei pääse ollenkaan makkariin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti