29.9.2011 Maailmanloppu

Viime blogitekstissä mietin, mihin suuntaan tämä blogi tulee kehittymään. Eipähän tarvinnut kauaa asiaa vatvoa. Tämä blogi muuttuu aktiivisen harrastuskoiran elämästä kertovasta blogista diagnoosin saaneen koiran kuntoutumista ja rauhallisempaa harrastamista seuraavaksi blogiksi.

Sain heti akupunktiota seuraavalle päivälle varattua röntgenajan Bensonille. Kuvattiin lonkat ja selkä- ja niskaranka. Samalla nukutuksella rapsutettiin hammaskiven alut takahampaista.

Olin mennyt kuvauksiin hyvillä mielin ajatellen, että varmistetaan nyt ettei luustossa ole mitään vikaa ja hoidetaan sitten lihaspuoli kuntoon akupunktiolla ja osteopatialla. En ollut osannut pahimmissa kauhukuvissanikaan pelätä mitä kuvista löytyisi. Lannerangan alueelta tyypillisestä kohdasta löytyi toiseksi viimeisen ja viimeisen nikaman välille kehittynyt selvä (luokka?) luusilloittuma (spondyloosi). Lonkatkin olivat vähän löysät, arvio C/C.

Takki on ihan tyhjä. Miten nuorella, ei vielä 3-vuotiaallakaan kevytrakenteisella, aktiivisella, lihaksikkaalla ja iloisella koiralla voi jo olla nikamanvälimuutos? Itkuhan siinä pääsi jo vastaanotolla, ei mahtanut mitään. Melkein selvisin kuivin silmin, mutta en enää kestänyt kun eläinlääkäri ja hoitaja pahoittelivat meidän tilannetta. Ei siinä yhtään auttaneet kommentit, että on niin hienoluonteinen koira ja hampaat harvinaisen hyvässä kunnossa. Käärin tokkuraisen koiran filttiin ja kannoin sen auton jalkatilaan, ja aloin vollottaa.

Agility jää meidän osalta joihinkin satunnaisiin mielenpiristystreeneihin. Tuntuu, että elämässä on valtava aukko. Agilitytunnit ovat olleet meidän viikon kohokohdat, joista ollaan molemmat tykätty kuin hullu puurosta ja joissa on saanut unohtaa koulun ja työn aiheuttaman stressin ja antaa vain mennä. Treeniporukka on ollut mahtava. Ollaan treenattu tavoitteellisesti ja meidän piti aloittaa kisaaminen. Mua ei haittaa kaikki hukkaan heitetty työ, koska olen nauttinut joka hetkestä. Se tuntuu pahalta, etten saa jatkaa harrastusta lajia niin palavasti rakastavan Bensonini kanssa. On ollut niin mahtavaa, kun ollaan molemmat opittu agilityradalla tuntemaan toistemme mielenliikkeitä. On ollut mahtavaa oppia tekemään yhteistyötä vauhdikkaassa lajissa, juosta esteeltä toiselle ja nähdä kuinka pieni koira tulee vieressä ja tekee parhaansa yhteistyössä kanssani. On vaikea kuvitella mitään toista näin mukavaa koiraharrastusta. Bensonin terveyttä en kuitenkaan ala riskeeraamaan agilityn kustannuksella.

Sitäkin mä oon miettinyt, että oonko voinut aiheuttaa Bensonin selkävian? Vähän tuota tuskaa helpotti se, että villakoirilla näkyy netistä löytyneiden tietojen mukaan olevan spondyloosiin suurentunut taipumus. Mutta oltaisko me voitu ehkäistä nikamien silloittuminen estämällä Bensonia hyppimästä, olemalla harrastamatta agilitya? Benson on kyllä aina ollut niin eläväinen kaveri, että se olisi pitänyt sitoa lyhyeen liekaan jos oltaisiin haluttu estää sitä koskaan rasittamasta selkäänsä. Se on saanut elää vauhdikasta elämää ja nauttia puolentoista vuoden ajan rakastamastaan lajista.

Nyt sitten mietitään miten tästä jatketaan. Eläinlääkärillämme alkoi syysloma, tietenkin.
Fysioterapiaa ja jumppaa on ainakin luvassa, ja tiettyjen liikkeiden ja selän liiallisen rasittamisen välttämistä. Ravinnelisät (MSM, Cartivet) ruokaan on varmasti paikallaan. Back On Trackin verkkoloimi on tilauksessa tutulta hierojalta. Kai me ruvetaan treenaan jälkeä ja koiratanssia, tokoakin varmaan kai.

Tuntuu että Bensonkin on ollut mieli maassa. Se on sen verran herkkä koira, että varmaan aavistaa että nyt ei kaikki oo ihan hyvin. Onneksi tämä selkämuutos todettiin niin varhain, ettei se päässyt kehittymään niin pahaksi, että Bensonille olisi tullut pahempia kipuja. Selkäänsä se kosketettaessa aristaa ja ottaa takajaloilla lyhentyneitä askeleita, mutta ei varo pomppimista ja pomppaa edelleen kevyesti sohvalle. Agilityssa sen selkäongelmista kertoi ainoastaan se, ettei se pystynyt tekemään niin tiukkoja käännöksiä esteitä hypätessä kuin mihin sen olisi pitänyt pystyä.