- pakkovalssissa parannettava merkkauksen arvoa pudottamalla lelu merkkauskädestä
- häiriötreeniä hyppyjen aikana: käskyjen huutamista (kepit, kiipee, putkeen), käsillä huitomista --> silti pitää pystyä säilyttämään hyppytekniikka ja olemaan pudottamatta rimaa
- sylkkärissä ohjauksessa pysymistä, nyt Tao tulee kyllä ohjaukseen, mutta ennakoi hypyn jolloin kaarre jää vajaaksi
- pujottelun avo- ja umpikulmia, pujottelua kohti seinää, pujottelua leijeröiden kohti seinää, takaaleikkaus pujottelulle
- ylösnousukontakteja kehikon avulla (oikeesti tää treeni pitäisi aloittaa N Y T!)
Lotta V oli kirjoittanut blogissaan koskettavan ja ajatuksia herättävän tekstin agilitykoiran terveydestä, se löytyy täältä: Lotan blogiin
Sen jälkeen kun Bensonin selkävika paljastui (ja johtui mahdollisesti agilityssa sattuneesta turmasta), olen suhtautunut agilityyn sellaisena hupilajina, johon ei voi asettaa tavoitteita. Sitä harrastetaan maltillisesti, suhtautuen joka harjoituskertaan potentiaalisesti viimeisenä. Koskaan ei voi tietää että koska on viimeinen kerta kun voimme Taonkaan kanssa lajia harrastaa. En enää ikinä anna itseni innostua agilitysta niinkuin Bensonin kanssa, koska en kestäisi sitä maailmanloppua jos laji pitäisi jättää. Toisaalta Bensonin kanssa innostuksissani treenasin välillä ihan liikaa, useamman kerran viikossa. Taon kanssa olen pitänyt nyrkkisääntönä, että max 2x15min treeniä viikossa. Se on ihan riittävästi meille, sen mukaan edetään ja edistytään. Tao aloitti agilityn 11-kuisena, tammikuussa 2013. Sitä ennen oltiin tehty putkea, siivekkeiden välistä juoksemista ja pari kertaa perushyppytekniikkasuoraa 15cm esteillä, ei vedättäen. Kevät treenattiin kerran viikkoon, kesällä treenattiin vähän pujottelua siinä ohella ja heinä-elokuussa oli tauko agilitysta. Syksyllä muutamana viikkona treenattiin omatoimisesti samaa ratatreeniä jota oltiin ProCaniksella tehty. Tällä tahdilla varmaan jatketaan tästä eteenpäinkin, niin että omatoimitreeneissä en paahtaisi rataa vaan tekisin lyhyttä suunniteltua harjoittelua yksittäisiin ohjaustekniikoihin liittyen, välttäen liian monen toiston tekemistä. Agility on täytelaji meille, niin kivaa kuin se onkin. Meillä ei ole mihinkään kiire, ja tavoitteet eivät ole ihan hurjan korkealla. Suomessa agilityn taso on niin huikea, että huipulle päästäkseen pitäisi tehdä ihan hirmuisesti hommia ja sitoutua lajiin, enkä minä ala siihen kun mun päätavoite on vaan se, että Tao pysyisi ehjänä.
Näin muuten viime yönä unen, että Tao löysi kadonneen lapsen. Voi sitä riemua joka unessa oli meillä kaikilla, lapsen vanhemmat mukaan lukien. Nyt kun julkisessa keskustelussa on taas käyty kovasti keskustelua koiran vaarallisuudesta, niin googlettakaapas huviksenne "koira löysi kadonneen". Sanoisin että aika uskomattomia ihmisen parhaita ystäviä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti