Tänään oli viikkotreenit ProCaniksella.
Rataantutustuessa mietin, että onko kenttä aina ollut niin pieni, ja miten estevälit voivat olla niiiin lyhyet? Eihän väliin mahdu kuin pari laukka-askelta! Niin se suhteellisuudentaju muuttuu medikoirasta maksiin siirryttäessä. ;)
Meillä oli kiva rata. Alkuun ajattelin että ei kyllä kyetä tekemään sitä mitenkään, mutta arvatkaapas mitä: meillä alkaa Taon kanssa pikkuhiljaa löytyä yhteinen sävel! Ihan mahtava tunne, enää meno ei tunnu koko aikaa epätoivoiselta räpiköinniltä jossa olen jatkuvasti myöhässä, vaan musta tuntuu ajoittain että me mennään yhdessä agilitya, ja mä tiedän mitä olen tekemässä ja saan itseni riittävän nopeasti liikkeelle. Ja mulle on jopa alkanut tulla pientä ymmärrystä siitä, miten Tao tulee reagoimaan ohjaukseeni ja näin suunnittelemaan ohjaustani. Jotenkin niin hieno tunne! :) Yhtään en tiedä, miltä meidän meno todellisuudessa näyttää, mutta mulle on pääasia nyt että itsestä tuntuu kivalta.
Tuli taas oivalluksia ja pohdinnan aiheita. Mun täytyy lähteä esteeltä liikkeelle varsin ripeään tahtiin, en saa jäädä yhtään haaveilemaan, muuten olen seuraavalla esteellä auttamattoman myöhässä. Kuitenkin pitää malttaa olla riittävän pitkään esteellä paikallani (ja se mikä on riittävästi, on varsin, varsin kapea ajanmääre ;)) ja lisäksi en saa lähteä rynnistämällä (muuten Taolle tulee kiire perään ja se tiputtaa riman) vaan pehmeästi mutta kuitenkin nopeasti.
Lisäksi tehtiin kvalitatiivista analyysia, että Tao on jotain Ihmeen ja Raisun välimallia. Ei ihan niin kiltti ja kyselevä kuin Ihme, mutta ehdottomasti kiltimpi kuin hurjaa kyytiä posottava Raisu. Kaikki kolme suht samanikäisiä ja saman oloisia bordersgollieita, silti kovin erilaisia. :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti