Plääh.

Meillä on ihanat metsät talon lähellä, ja pari päivää sitten löysin ihan mahtavaa jälkimaastoa aloittelevalle jälkikoiralle: sammalpohjaista harvapuista kumpuilevaa metsänpohjaa. Kuinka kivoja jippoja sinne saa koiralle ratkottavaksi ja onnettomalla suuntavaistolla varustettu jäljentekijäkään ei voi pahasti eksyä.

Niinpä käveltiin eilen sinne ja tein arviolta puoli kilometriä pitkän helpon jäljen, seitsemän esinettä. Jana noin 4m pitkä. Jätin jäljen vanhenemaan puoleksi tunniksi.

Jäljen vanhenemista odotellessa Tao ja Benson painelivat takaa-ajoleikkiä (absurdia, mutta pieni ajoi isoa) ja oli mukavata. Niinpä en tajunnut epäillä mitään pujottaessani Taolle jälkivaljaat, vähän harmistuneena vaan mietin että miksi se on noin nihkeen näköinen, ei mikään intoa puhkuva jäljelle lähtevä harrastuskoira. Lähetin janalle, jolla näytti että koiralla ei ollut mitään intressiä laskea kuonoa alas. Otin pois ja lähetin uudelleen, sitten pysyi kuono alhaalla ja jälki nousi. Jotenkin jäljestys oli heti alusta alkaen kovin vaikean oloista, kuono tahtoi nousta ja koira näytti siltä ettei sitä kiinnostaisi paskan vertaa. Mun hyvä mieli alkoi haihtua ja ärtymys tulla tilalle, ja lopulta mulla meni hermo ja ärähdin turhan lujaa ja läimäytin Taoa. Järkikin sen kertoo ettei olisi missään nimessä tämän koiran kanssa kannattanut. Tao tuli kovalla liehakoinnilla mun päälle, hyppi vasten, pyrki suuhun, kaatoi mut selälleni varvikkoon.

Siinä halasin koiraa ja rapsuttelin hetken, syötin nameja, sitten lähdettiin yrittämään uudelleen. Koira jäljesti nyt todella huolellisesti, mutta häntä aivan alhaalla. Löysi kepin ja ampui sille kuin hukkuva oljenkorteen. Leikki kepillä mun kanssa raivokkaasti ja sai nameja ja paljon nostattavaa kehua. Ongelmana oli, että mä en kuitenkaan saanut nollattua omaa ärtymystäni eikä Tao täysin rentoutunut. Siitä tuli epävarma. Jäljesti pari metriä, kääntyi mun päälle liehakoimaan, mä hoin jälki-sanaa, taas löytyi keppi ja leikittiin sillä. Kehumiset vain pahensivat tilannetta, jos kehuin Taoa sen ollessa jäljellä se suorastaan juoksi luokseni. Mielentila vaan paheni, alkoi varmistella useammin ja useammin, mulla alkoi pinna kiristyä ja käskin jatkaa jäljestämistä käskevään sävyyn. Eihän siitä mitään tullut. Koira rupesi pyrkimään pois jäljeltä. Lopulta tajusin itsekin lopettaa tämän sirkuksen ja raahasin koiran pois, vaihdoin jälkiliinan Bensonille ja lähdettiin puuhastamaan samaa jälkeä. Täytyy sanoa että oli oikeaa hermolepoa jäljestää koiran kanssa, joka meni hirveällä innolla eteenpäin. Tai no, Bensonin into vaikuttaa sen jäljestystarkkuuteen. Taolla on paljon enemmän ymmärrystä ja ajatusta touhussa mukana. Benson sai kuitenkin hyvää mielenvirkistystä ja mä tuulettaa päätäni. En tiedä miten hermostuinkin niin kovasti, yleensä saan mielestäni hyvin maltin pidettyä Taon kanssa. Enkä tiedä miksi se oli tänään tällaisella fiiliksellä, koska viime viikot se on ollut rento ja innokas ja mä olen ollut ihan supertyytyväinen siihen. Ainoa syy mitä voin epäillä, oli että kielsin sitä (rauhallisesti tosin) menemästä jäljelle omatoimisesti, kun se ei vielä ollut liinassa. Tai että valjaista pitäisi vaan naksutella sille kivempi juttu. Ei se tosin niiden pukemiseen yleensä näin nihkeästi reagoi. Ehkä se vaan miettii liikaa? Ehkä mä itse olin vähän väsynyt, ongelman syy?

Käveltiin jäljeltä kotiin vaitonaisina, Tao takanani jolkottaen. Kotona Henkka sai pestä koirien tassut, mun ei tehnyt mieli katsoa saati koskea Taoon. Kuivasin kuitenkin sen tassut. Tao katsoi mua sydäntäsärkevästi silmiin ja työnsi kuononsa hiuksiini. Ärtymys unohtui ja aloin rapsuttaa ja kehua koiraa. Tao alkoi heti sählätä ja liehakoida ihan hirveästi, en oo varmaan koskaan nähnyt sen vaihtavan niin monta kertaa ja niin nopeasti asentoa. En voinut kuin nauraa mikä villitsi sitä vielä enemmän. Se oli niin täynnä intoa ja miellyttämishalua, että mentiin vierashuoneeseen tekeen pikku tokotreenit. Tao seurasi hyvässä ryhdissä, silmät säihkyen katsekontaktia pitäen. Kehut tuntuivat nostattavan sen toiseen atmosfääriin ja se pomppi 1m loikkia ilmaan. Tehtiin vielä jääviä ja kaukojen aloituksia, kaiken teki niin nopeasti kuin pystyi. Myös se hämmästytti että katsoa killitti mua rohkeasti silmiin, ei yhtään ollut anteeksipyytelevä.

On se uskomaton. Miten se voi pienen ajan sisään syöstä mut ahdistukseen ja ärtymykseen, ja toisella hetkellä tehdä niin onnelliseksi? Ja olen niin ylpeä siitä, että se pystyi mun hermojenmenettämisestä huolimatta liehakoimaan - ei muuttunut passiiviseksi, ei pyrkinyt pakoon. Kesällä vielä, jos ahdisti, reaktio oli väistäminen ja koomailu. En sano etteikö näitä edelleenkin joissain hankalissa tilanteissa, kuten toisinaan luoksetulossa, esiintyisi. Taolle on tullut ikää  lisää ja ehkä se on saanut lisää itsevarmuutta. Uskoisin että hyvää on tehnyt myös se, että ollaan paljon leikitty sellaisia leikkejä, joissa Tao saa olla mua kohtaan vahva ja mä olen altavastaajana ottaen sen leikkihyökkäykset vastaan ja väistelen niitä. Saatan kiljahtaa sille 'susijengi', ja se syöksyy mua kohti pomppien vasten ja tavoittelee kättäni hampaisiinsa tai yrittää napata mun hiuksiani suuhunsa ja mä pidän sitä kauempana itsestäni. En ole suunnitellut tämmöisiä leikkejä, mutta jotenkin on tuntunut tärkeältä vahvistaa Taon röyhkeyttä mua kohtaan. En voisi kuvitellakaan tietynlaisia koiria nostattavani tällä tyylillä, mutta Taon kanssa tiedän että saan leikin helposti lopetettua raivoisassa vaiheessakin.

No anyway, on aika epäonnistunut olo tämän jäljen jälkeen enkä tiedä mitä tekisin vai tekisinkö. Ja silti tekisi mieli mennä pian uudelleen, antaa enemmän tilaa ja vapautta Taolle, katsoa jos voisin pehmeästi kertoa sille mitä siltä odotan, säilyttää malttini. Välillä mulle tulee Taon kanssa sellainen tunne, että en ole riittävän taitava kouluttamaan sitä. Mutta on se silti niin rakas ja ihana hurjapääpehmokoirani mun, isolla sydämellä varustettu <3 Koira joka kouluttaa mua ihan yhtälailla kuin minä sitä.